Aamulla polkaistiin poni taas käyntiin ja siirtyminen viimeistä yöpaikkaa kohti alkoi. Argonaut-hotelli aivan Fishermans Wharfin tuntumassa oli erittäin positiivinen yllätys, palvelu oli priimaa ja huone oli todella särmä. Auto saatiin parin korttelin päähän yöparkkiin ja sen jälkeen olikin päivä aikaa tutkia San Franciscon keskustaa tarkemmin.
Aivan ensimmäisenä huomio kiinnittyi hotellin nurkalta lähtevään cable car:iin. Nämä tien ratakolossa kulkevan kaapelin avulla kulkevat ja käsin ohjattavat ratikat ovat yksi Friscon kuuluisuuksista, joten pakkohan se oli vähintään yksi reissu niilläkin tehdä. Kääntöpaikalla oli arviolta noin tunnin jono, joten kysäistiin henkilökunnalta että onkos tämä ainoa paikka josta pääsee kyytiin. ”Eheii, joka pysäkiltä saa nousta kärryyn.” Asia kunnossa, sadan metrin kävely seuraavalle pysäkille ja viidessä minuutissa ratikan kyytiin. Äkkiä ei käynyt selväksi että miksi ne muut jonotti nätisti siellä kääntöpaikalla. Mainittiin radan toisella kääntöpisteella muutamalle pariskunnalle, että kannattaa kipittää seuraavalle pysäkille niin ei tarvitse jonottaa. Ottivat uutisen kiitollisena vastaan ja hymyillen lähtivät kävelemään pysäkille. Hyvä kiertämään jne. 🙂
Kääntöpiste oli sopivasti Market streetillä, jonka varressa olikin sitten liikkeitä joka lähtöön. Parista ensimmäisestä kaupasta tarttui matkaan shortsia ja puseroa mutta muutoin pysyi ostovimma aisoissa. Kaupoissa pyörimisen jälkeen hoksattiin, että nyt kun auto on parkissa niin sitähän voisi käydä huurteisella jossakin ja samalla hoitaa lounaan pois alta jotta jaksaa iltaan asti.
Ruokailun jälkeen jaksettiin kävellä vielä Embarcaderolle asti, mutta loputtomalta tuntuva laiturisuora ei enää aiheuttanut naurun remakkaa joten jotain oli keksittävä. Pyöräriksat to the rescue! Muutama seteli kaverin kouraan ja jo vain alkoi maisema vaihtua kohti Pier 39:a. Tästä kohti alkoi hotelli jo häämöttää, joten kiitimme kuskia ja lähdimme talsimaan viimeiset pari sataa metriä hotellille.
Edellisenä iltana mietittiin vielä viimeisen illan kuvioita ja Suvi hoksautti että Alma on keikalla San Franciscossa perjantaina. Hintakin oli lompakolle erittäin sopiva 13 dollaria, joten ostettiin samointein liput keikalle. Ennen keikkaa käytiin vielä tankkaamassa spagettia ja lihapullia vuonna 1916 avatussa The Buena Vista -baarissa. Paikan erikoisuus on Irish coffee, jota ilmeisesti myydään joku pari tuhatta lasia illassa. Sanomattakin on selvää, että pitihän sellaiset jälkiruoaksi tilata. ”Ihan ok” oli kommentit.
Alman keikalle töräytettiin Lyftillä (Überin kilpailija). Molempien taksipalveluiden autoja pörräsi lähistöllä useita, joten auton saapumista ei tarvinnut vajaata minuuttia kauempaa odotella. Jännittävä yksityiskohta intialaisissa/aasialaisissa kuskeissa on, että he ilmeisesti kuvittelevat säästävänsä paljonkin polttoainetta pitämällä ilmastointia kokonaan pois päältä. Takapenkiltä alkoi kuulua tuskaisia huokaisuja niin pyysin kuljettajaa laittamaan vähän jäähdykettä auton. Jotenkin vastentahtoisesti ilmastointi menikin päälle. Tälle kuskille ei tippiä herunut.
Alma veti todella tiukan keikan ja kännykästä huiskuteltu Suomen lippu sai aikaan hymyn ja hetken katsekontaktin artistin kanssa. Hyvä Suomi! Keikalta suunnattiin vielä 11th streetille, josta löytyi useitakin baareja. Sattuneesta syystä näistä ei ole kauheasti kerrottavaa. Good times.
